Luku 4:
Kun heräsin aamulla ja katsoin peiliin, näin levinneiden meikkien
sotkevan, punertavan naaman, vieläkin hieman ikuisen näköiset silmät, nuhjuiset
vaatteet ja sotkuiset hiukset. Aloin ajatella eilistä. Miksi näytän tältä? Miksi minulla on päivävaatteet? Äkkiä
muistin eilisen, ja mielialani madaltui hetkessä. Sitten muistin; voi ei, missä Oliver on? Näkikö hän minut
tämän näköisenä? Voi ei, kurtistin kulmiani, manasin itseäni ja eilistä
tunteiden purkausta ja nousin nopeasti sängystä, melkein juoksin alakertaan.
Keittiön pöydällä oli lappu. Lappu
Oliverilta? Jep, lappu Oliverilta.
"Huomenta, Danielle. Anteeksi kun lähdin eilen sanomatta näkemiin, nukahdit käsivarsilleni,
enkä raaskinut herättää sinua. Peittelin sinut ja tulin hiljaa alakertaan
kirjoittamaan tätä lappua. Toivottavasti nukuit hyvin! Lähden nyt kotiin. Oliver”
Hymyilin hiljaa itsekseni, tyypillisen sotkuinen käsiala. ”Danielle”, hm. Sanoinhan, että kutsuisi
minua Daniksi. Haluaisin nähdä pojan uudestaan. Tajusin, etten saisi häntä
millään kiinni, minulla ei ollut hänen numeroaan, ei sähköpostiaan, ei mitään. Hitto. Tarkastelin lappua ja näin oikeassa alanurkassa pienen nuolen. Käänsin lapun ympäri, siellä oli
tekstiä."Ainiin, jos haluaisit käydä vaikka kahvilla tai jotain, muuten vaan nähdä uudestaan, niin tässä on numeroni *puhelinnumero*. Olisi kiva nähdä sinut uudestaan. PS. Olet kaunis, kun nukut.”
Hymyni leveni ja tallensin pojan numeron kännykkääni. Katsahdin taas
peiliin. En millään voinut olla kaunis tämän näköisenä. Naurahdin. Tajusin, että minun
pitäisi siistiytyä, siispä suuntasin suihkuun laskettuani lapun ja kännykän
pöydälle. Koko loppupäivänä en voinut ajatella muuta, kuin Jennyä ja Oliveria.
Miksei Jenny koskaan maininnut minulle näin suloisesta pojasta?
Seuraavana päivänä päätin kerätä rohkeuteni ja soittaa Oliverille.
Huokaisin syvään, kun painoin ”soita” puhelimestani pojan nimen kohdalta. Puhelin
tuuttasi kolme kertaa, ennen kuin Oliver vastasi. ”Hmmh?” kuului puhelimen
toisesta päästä. ”O-Oliver...?” kysyin epävarmasti. ”Häh? Joo”, poika kuulosti
hämmästyneeltä. ”S-se olen minä, Dani”, kuulostin vieläkin epävarmemmalta.
Hetken oli täysin hiljaista. ”Danielle!” Oliver huudahti iloisen kuuloisena ”Krhm,
siis... Sinä soitit”. Säpsähdin hieman: ”Umm, joo, sano Dani vaan. Mitä kuuluu?” ”Mahtavaa
kuulla sinusta! Onko kaikki okei? Minulla menee hyvin, ainakin toistaiseksi”,
Oliver kuulosti innostuneelta. ”Kiva kuulla”, hymähdin, ”Minulla menee ihan
hyvin, luulisin”. Oliver naurahti, ”Hyvä kuulla. Haluaisitko nähdä taas”? ”Joo, kävisikö huomenna kolmelta puistossa?"
hymyilin. ”Totta kai”, Oliver kuulosti iloiselta. ”Hienoa, nähdään siis
silloin!” sanoin. Sanoimme hyvästit, ja jäin odottamaan innoissani huomista. Mitä laittaisin päälle? Hyppelehdin
yläkertaan.---
Joo, lyhyt kappale, mut totuttelen taas kirjottamaan kun en oo kirjotellu pitkään aikaan. Laatu on kärsiny vähän, toivottavasti se korjaantuu tässä ^^"
~Pints
