Kun sanat eivät riitä #4

Luku 4:

Kun heräsin aamulla ja katsoin peiliin, näin levinneiden meikkien sotkevan, punertavan naaman, vieläkin hieman ikuisen näköiset silmät, nuhjuiset vaatteet ja sotkuiset hiukset. Aloin ajatella eilistä. Miksi näytän tältä?  Miksi minulla on päivävaatteet? Äkkiä muistin eilisen, ja mielialani madaltui hetkessä. Sitten muistin; voi ei, missä Oliver on? Näkikö hän minut tämän näköisenä? Voi ei, kurtistin kulmiani, manasin itseäni ja eilistä tunteiden purkausta ja nousin nopeasti sängystä, melkein juoksin alakertaan. Keittiön pöydällä oli lappu. Lappu Oliverilta? Jep, lappu Oliverilta.

"Huomenta, Danielle. Anteeksi kun lähdin eilen sanomatta näkemiin, nukahdit käsivarsilleni, enkä raaskinut herättää sinua. Peittelin sinut ja tulin hiljaa alakertaan kirjoittamaan tätä lappua. Toivottavasti nukuit hyvin! Lähden nyt kotiin. Oliver”

Hymyilin hiljaa itsekseni, tyypillisen sotkuinen käsiala. ”Danielle”, hm. Sanoinhan, että kutsuisi minua Daniksi. Haluaisin nähdä pojan uudestaan. Tajusin, etten saisi häntä millään kiinni, minulla ei ollut hänen numeroaan, ei sähköpostiaan, ei mitään. Hitto. Tarkastelin lappua ja näin oikeassa alanurkassa pienen nuolen. Käänsin lapun ympäri, siellä oli tekstiä.

"Ainiin, jos haluaisit käydä vaikka kahvilla tai jotain, muuten vaan nähdä uudestaan, niin tässä on numeroni *puhelinnumero*. Olisi kiva nähdä sinut uudestaan. PS. Olet kaunis, kun nukut.”

Hymyni leveni ja tallensin pojan numeron kännykkääni. Katsahdin taas peiliin. En millään voinut olla kaunis tämän näköisenä. Naurahdin. Tajusin, että minun pitäisi siistiytyä, siispä suuntasin suihkuun laskettuani lapun ja kännykän pöydälle. Koko loppupäivänä en voinut ajatella muuta, kuin Jennyä ja Oliveria. Miksei Jenny koskaan maininnut minulle näin suloisesta pojasta?

Seuraavana päivänä päätin kerätä rohkeuteni ja soittaa Oliverille. Huokaisin syvään, kun painoin ”soita” puhelimestani pojan nimen kohdalta. Puhelin tuuttasi kolme kertaa, ennen kuin Oliver vastasi. ”Hmmh?” kuului puhelimen toisesta päästä. ”O-Oliver...?” kysyin epävarmasti. ”Häh? Joo”, poika kuulosti hämmästyneeltä. ”S-se olen minä, Dani”, kuulostin vieläkin epävarmemmalta. Hetken oli täysin hiljaista. ”Danielle!” Oliver huudahti iloisen kuuloisena ”Krhm, siis... Sinä soitit”. Säpsähdin hieman: ”Umm, joo, sano Dani vaan. Mitä kuuluu?” ”Mahtavaa kuulla sinusta! Onko kaikki okei? Minulla menee hyvin, ainakin toistaiseksi”, Oliver kuulosti innostuneelta. ”Kiva kuulla”, hymähdin, ”Minulla menee ihan hyvin, luulisin”. Oliver naurahti, ”Hyvä kuulla. Haluaisitko nähdä taas”? ”Joo, kävisikö huomenna kolmelta puistossa?" hymyilin. ”Totta kai”, Oliver kuulosti iloiselta. ”Hienoa, nähdään siis silloin!” sanoin. Sanoimme hyvästit, ja jäin odottamaan innoissani huomista. Mitä laittaisin päälle? Hyppelehdin yläkertaan.

---
Joo, lyhyt kappale, mut totuttelen taas kirjottamaan kun en oo kirjotellu pitkään aikaan. Laatu on kärsiny vähän, toivottavasti se korjaantuu tässä ^^"
~Pints

Tähän väliin...

Pitäskö jo jatkaa? ;D Varmaan joo. Jatkoo tulee kyl mut saattaa kestää ku en oo saanu mitä aikaseks tässä vähää aikaa :P Mut koitan mahollisimman pian kyhäillä jotai teille ihanille jotka luette tätä :)

Eipä kai muuta? :D:

#minävaaN

Kun sanat eivät riitä #3

Luku 3: Oliver Carrey


Olin kotona istumassa sängylläni. Ulkona oli kaunis sää, Jenny ja Gina olivat kanssani ja me nauroimme. Jenny nauroi sitä aurinkoista nauruaan, joka sai kaikki hyvälle tuulelle. Yhtäkkiä Jenny ja Gina vakavoituivat, ja iloinen nauru katosi. Hiljaa, Gina haihtui ilmaan minun tuijottaessani häntä. Jenny katsoi minua surullisesti. Näin kuinka hänen poskelleen vierähti kynel ja hän hymyili, mutta eri tavalla kuine ennen. Tuossa hymyssä oli vain pieni ripe siitä iloisuudesta, mitä normaalisti tuon tytön katse huokui. "Anteeksi", hän kuiskasi hiljaa ja alkoi haihtua samalla tavalla kuin Gina. "Minun täytyy mennä". "Ei! Jää tänne! Et voi lähteä nyt, tiedät kuinka paljon tarvitsen sinua", sain vaivoin sanottua. "Danielle, tämä on asia, jota ihmiset eivät voi valita. Jäisin jos voisin, hyvästi", Jenny sanoi hiljaa. Ei, et voi, yritin sanoa, mutta sanat jäivät kiinni kurkkuuni. Jenny katosi ja olin aivan yksin.

Heräsin, kun kuulin ovikellon soivan ja tajusin kaiken olleen vain unta. Katselin hetken ympärilleni, olin nukahtanut sängylleni. Kello oli 14.17. Näin itseni peilistä, hiukset olivat hieman sotkuiset unen jäljiltä. Ovikello soi uudestaan. "Joo, tullaan", kailotin ja nappasin harjan mukaan mennessäni alakertaan. Harjasin hiuksiani avatessani oven ja hämmennyin nähdessäni henkilön ovella.

Ovensuussa seisoi minua pidempi poika, jolla oli ruskat hiukset ja oliivinvihreät, kirkkaat silmät. Poika naurahti hieman oudolle ilmeelleni, hän näytti ystävälliseltä. "Hei, sinä olet varmaan Danielle?", poika kysyi."Joo, sano Dani vaan", hymyilin hänelle. Hänestä huokui samankaltainen hyvä voima kuin Jennystä. Muistin Jennyn tilanteen ja mielialani vajosi hetkessä. "Okei, Dani. Minä olen Oliver. Oliver Carrey siis, Jennyn hyvä ystävä. Tunnet varmaan hänet?", Oliver sanoi. "Joo, tule sisälle, niin jutellaan enemmän", vastasin. Oliver astui sisään ja istui sohvalle viereeni. "Oen Jennyn paras ystävä. Mistä sinä tiedät hänet?", kysyin ja mieleeni välähti ajatus; oliko tämä se henkilö joka järjesti minulle ja jennylle aikaa sairaalassa? "Tiedätkö Jennyn tilan nyt?", jatkoin. "En. Jenny on hyvin tärkeä minullekkin, sillä olemme tunteneet lapsesta asti. Jenny on puhunut sinusta paljon", Oliver hymyili. Hämmennyin: "Miksi minä en ole kuullut sinusta mitään?". Oliver hämmästyi; "Etkö? Jenny on kertonut sinusta melkein kaiken". "Outoa..", epäilykseni heräsivät "Miksi sinä tulit tänne?". Oliver hämmästyi äkillistä suhtautumisestani häneen. "Ajattelin... Halusin nähdä sinut, kun Jenny puhui sinusta niin paljon. Minua surettaa myös hänen tilansa, joten ajattelin että voisin antaa vertaistukea, tai jotain sen tapaista", hän kertoi hieman pettyneesti epäilevästä aseenteestani.

"Voin toki lähteäkkin, jos haluat", hän sanoi ja aikoi nousta lähteäkseen. Olisikohan järkevää antaa pojan mennä? Hänhän oli ainoa, jonka kanssa voisin jutella juuri nyt, kaiken näiden riitojen ja onnettomuuksien jälkeen. "Ei", sanahdin hätäisesti "- jää vielä hetkeksi". Tartuin Oliveria kädestä ja katsoin tuota silmiin pahoitellen äskeistä asennettani. Poika piristyi heti, hymyili minulle ja istui takaisin viereeni. Noin kolme sekuntia oli hieman kiusallinen hiljaisuus. Tuon kolmen sekunnin aikana istuimme aivan lähekkäin, pidin Oliveria edelleen kädestä ja me katsoimme toisiamme suoraan silmiin. Sitten tajusin päästää irti ja molemmat siirtivät katseensa muualle. Punastuin hieman ja niin taisi Oliverkin. Hän vain osasi piilottaa sen paremmin kuin minä.

Oliver oli luonani melkein kolme tuntia, me tutustuimme hyvin. Jenny selvästikkin oli kertonut minusta paljon, sillä Oliver tiesi minusta melkein kaiken. Se oli hieman pelottavaa, mutta tavallaan hienoa. Tuon kolmen tunnin aikana me puhuimme, olimme tietokoneella ja nauroimme yhteisille jutuille. Oliver olisi todella hyvä ystävä, miksi Jenny ei kertonut hänestä mitään? Kun olimme jutelleet vähän kaikesta, puhelimeni alkoi soida. Katsoin Oliveriin ja hän nyökkäsi sanoakseen vastaa vain. Nostin puhelimen korvalleni ja järkytyin. Jähmetyin karmeasta lauseesta, joka puhelimesta kuului. Laskin puhelimen korvaltani ja katsoin Oliveria neljä sekuntia kuin aaveen nähneenä. Oliver ihmetteli, ehkä hieman säikähtikin reaktiotani, kun paiskasin puhelimen lattiaan ja juoksin yläkertaan. Hän jäi sanattomaksi tuijottamaan perääni ja nosti sitten puhelimen lattialta. "Kuka siellä?" hänen katseensa jähmettyi "Onko jotain tapahtunut? H-hyvä on, kiitos kun ilmoititte". Hän lopetti puhelun, laski puhelimen pöydälle ja lähti perääni.

Oliver saapui huoneeseeni ja näki minun itkevän pienenä säälittävänä myttynä sängyllä. Hän laahusti huoneen poikki ja istui viereeni. Nostin itkuisen katseeni poikaan päin ja näin Oliverin lempeät, surulliset simät. Purskahdin taas itkemään lohduttomasti. Poika katseli minua hetken myötätuntevasti, kunnes tunsin hänen lämpimien käsivarsiensa kietoutuvan ympärilleni. "Olen pahoillani", hän kuiskasi surullisesti ja sulki silmänsä. "J-Jenny... Hän on kuollut", nyyhkytin niin, että sanoista sai tuskin selvää. Halasin Oliveria takaisin ja näin, kuinka kyynel vieri pitkin hänen poskeaan. Tiukensin otettani hänestä ja jatkoin itkemistä. Pojan halaaminen helpotti sydäntä raastavaa tuskaa, jota jouduin kokemaan kaiken hälinän keskellä.

Siinäpä olis sitte sellanen pätkä :)

//Oliver on saman ikänen kun Colin, siis vuoden vanhempi Ginaa ja Dania ^^

#minävaaN

Kun sanat eivät riitä #2

Luku 2: Järkytys


Olin kirjastossa lainaamassa kirjoja ja sain ajatukseni hetkeksi pois karusta todellisuudesta. Palasin normaalia reittiä pitkin kävellen kotiin, tuntui kylläkin, että joku olisi kävellyt takanani. Miksi kukaan seuraisi minua?, ajattelin. Sehän olisi mahdotonta; tönäisin oudon ajatuksen lähimpään roskakoriin. Saavuin valkean omakotitaloni pihalle ja kuuntelin. Ei ketään. Rauhoituin ja astuin sisälle kotiin, potkaisin mustat tennarit jalastani ja kaivoin laukustani lainaamani kirjan. Tarkastelin kirjan takakantta kulkiessani eteisestä olohuoneeseen. Pysähdyin, sillä vaistosin jonkun olevan talossa. Äkkiä kuulin askeleita takaani, sitten jähmetyin. Joku sittenkin seurasi minua, ei hitto! Kirja tippui kädestäni lattialle. En kerennyt kääntyä ja puolustautua, kun lämpimät, jotenkin tutut kädet kietoutuivat takaa päin ympärilleni. En nähnyt taakseni, en nähnyt kodissani olevaa vierasta henkilöä. Tunsin tasaisen hengityksen niskassani, ja tajusin kuka tunkeilija oli.

Kokosin itseäni pari sekuntia, kunnes koin olevani suhteellisen valmis henkiseen kamppailuun. "Häivy! En halua sinua tänne!"korotin ääntäni ja yritin päästä pois pojan tiukasta otteesta. "Päästä irti minusta!" melkein huusin hänelle. Rimpuilu ei auttanut mitään, poika oli liian vahva. "Minähän sanoin, etten halua nähdä sinua" tiuskaisin ja käännyin pojan otteessa niin, että näimme toistemme kasvot. "Mene pois, Colin", yritin sanoa niin tiuskasti kuin osasin "-sinua ei kaivata täällä". Pojan ilkikurisen leikkisä ilme vaihtui teennäiseen koiranpentuilmeeseen. "Minä luulin että sinulla oli ikävä", hän sanoi. "No kuule ei ollut! Miksi minä kaipaisin petturia?", töksäytin ja koitin, olisiko Colinin ote löystynyt. Ei ollut. "Älä nyt, petturi on aika julma sana", hän vastasi. "Sinulle se on vain kohteliaisuus", mökötin. "Se oli vahinko, ihan oikeasti. Uskoisit nyt", Colin uikutti. "Minua ei kiinnosta. Miten sellainen voisi muka olla vahinko? Häivy, äläkä tule takaisin", tiuskaisin. Kun poika hellitti minusta, tönäisin itseni kauemmas hänestä ja astuin turvallisen välimatkan päähän mulkoilemaan vierasta.

"Nyt, häivy!", osoitin tiukasti ulko-ovea ja katsoin Colinia anteeksiantamattomasti. "Vihaan sinua ja vihaan Ginaa, vihaan teitä! Mene pois äläkä tule takaisin", huusin. Poika laahusti ovelle päin. "Ja vie tuo tyttöystäväsi mukanasi", mulkaisin ilkeästi ovensuussa kärkkyvää Ginaa, joka oli nähtävästi halunnut tietää mitä oli tekeillä ja seurannut meitä. Hänellä oli hapan ilme kasvoillaan. Vihasiko hän minua koko tämän ajan? Hienoa, keneenkään ei voi enää luottaa. Luulin että hän olisi edes hieman pahoillaan, mutta nähtävästi ei. Molemmat häipyivät välikohtauksen jälkeen ja jäin seisomaan yksin keskelle olohuonetta kirja jalkojeni juuressa. Kuulin Ginan raivoavan Colinille äskeisestä. Minulla on tyhjä tunne ja aavistus, että juuri äsken tapahtui jotain todella pahaa.

Noin kaksi tuntia myöhemmin istuin sohvalla ja olin tietokoneella. Sitä kirjaa en voinut lukea, en enää tuollaisen tapahtuman jälkeen. Se muistuttaisi liikaa petturiystävistäni. Puhelimeni alkoi soimaan, se on varmaan Jenny. Piristyin hetkeksi, mutten pidemmäksi aikaa kuin pariksi sekunniksi. Sitten Hämmästyin ja viha jylläsi hetken aivan liian voimakkaana, sitten rauhoituin hieman. Tämä ei lupaa hyvää. Äiti soittaa.

Olin häkeltynyt ja epäröin vastata soittoon. Sen piti olla jotain hyvin tärkeää, sillä me emme olleet puheväleissä. Päätin vastata ja siitä alamäki alkoi:

Ainoa asia mitä kuulin koko puhelun aikana, oli "Jenny on sairaalassa teho-osastolla. Hän on kriittisessä tilassa, siitä, selviytyykö hän, ei ole varmaa tietoa". Näitä kahta lausetta toistin päässäni yhä uudelleen ja uudelleen ajaessani sairaalaan. Ei voi olla! Miksi näin tapahtuu juuri hänelle? Matka oli yhtä kidutusta. Päässäni vilisi miljoonia ajatuksia, eikä mikään merkinnyt enää mitään. Jenny oli elämäni tärkein ihminen, en kestäisi jos hänelle sattuisi jotakin. Nyt pelkoni olivat käyneet toteen. Hän ei saa kuolla! Kun vihdoin saavuin perille, jouduin odottamaan puoli tuntia Jennyn huoneen edessä, koska lääkärit ovat huoneessa ja arvioivat hänen tilaansa. Kun minut vihdoin päästettiin sisään, ryntäsin Jennyn sairaalasängyn viereen ja näin karmean näyn; melkein joka puolella jennyn päätä ja kehoa oli mustelmia ja haavoja. Hänen nenästään tuli letkuja ja hän näytti tajuttomalta, melkein kuolleelta. Huone oli täynnä kaikenlaisia piipittäviä ja hiljaisia laitteita. Hoitaja tarkkaili Jennyä toiselta puolelta sänkyä ja katsahti minuun; "Yleensä ketään ei päästetä teho-osastolle, mutta kuulimme luotettavalta taholta, että olet hänen paras ystävänsä ja tärkein henkilö, jonka hän tuntee. Joten päätimme tehdä poikkeuksen -tämän kerran". Hoitaja yritti katsoa minua asiantuntevalla ja neutraalila ilmeellä, mutta näin hänen lempeistä silmistään, että hän oli surullinen Jennyn puolesta ja tunsi myötätuntoa minua kohtaan. Seisoin Jennyn vierellä pari minuuttia, mutta se tuntui ikuisuudelta. Sitten minut käskettiin pois.

Kotona makasin vain sängyllä ja mietin. Mietin, miten tämä voi olla mahdollista. Miksi elämäni tärkein henkilö - miksi hänelle käy näin? Miksi minulle käy näin? Pysäytin ajatukseni ja koitin selvittää päätäni. Ja kuka oli tämä 'luotettava taho', kuka oli järjestänyt minulle hetken aikaa Jennyn kanssa? Jäin miettimään asiaa, mutta en päätynyt mihinkään tulokseen. Kunpa voisin kiittää häntä. Tosin en tiedä, olisiko se edes mahdollista. En tiedä, saisinko sanaa suustani ajatellessani Jennyä. Pelon ja surullisuuden valtaamana, nukahdin sängylle noiden kysymysten pyöriessä päässäni.

Anteeks jos löydätte kirjotusvirheitä, oon väsynyt mut haluun kirjottaa :D kiitos kun luette<3

#minävaaN

Novellini: Kun sanat eivät riitä

Luku 1: Danielle Berry


Hei, minä olen Dani. Olen 19-vuotias tyttö ja asun valkoisessa talossa Vine street-kadulla. Minulla on pähkinänruskeat, hieman olkapäiden yli ulottuvat hiukset. Omistan myös pitkät, tummat ripset ja kirkkaansiniset silmät. Paras ystäväni on Jenny Pearl. Jennyllä on vaaleat alaselkään asti olevat hiukset ja vihreät silmät. Hänellä on aurinkoinen ja lämmin hymy, hän hymyilee melkein aina. Olen sinkku, koska jätin ex-poikaystäväni kolme päivää sitten. Kaipaan häntä edelleen hieman, vaikka tiedän ettei minun pitäisi; hänhän petti minua sen toisen naisen kanssa. Hänen, joka oli toinen paras ystäväni. Minä, Jenny ja Gina olimme erottamattomat. Ajattelin aina, että Ginan punaiset hiukset olivat kuin jollakin kuvankauniilla nukella. Pidin hänestä todella paljon. Mutta sitten Gina alkoi muuttua oudoksi. Hän ja Colin viettivät enemmän aikaa yhdessä, enemmän aikaa kahdestaan ja jättivät minut ja Jennyn ulkopuolelle. Pian Colin ei enää edes huomioinut minua, hän näki vain Ginan. Kun sitten yhtenä päivänä meinasin mennä kysymään jätkältä, mitä oli oikein meneillään, en kerennyt sanoa mitään. Tulin liian myöhään. Näin Ginan ja Colinin suutelemassa kaupan pihassa, se oli kamalaa. Kun Colin huomasi minut, hän selvästi hätääntyi ja yritti änkyttää jotain "tämä ei ole sitä miltä näyttää"-suuntaista. Kerroin petturille naama itkusta punaisena, että emme ole enää yhdessä ja tahdon, ettei hän puhu minulle enää. Ginalle sanoin hiljaa, että olen pettynyt häneen ja juoksin pois.

Istuin polvillani kotona, valkealla sohvalla puristaen vaaleansinistä tyynyä ja tuijottaen Jennyä. Jenny puolestaan puristi valkeaa tyynyä ja tuijotti takaisin. Olimme istuneet siinä ainakin viisi minuttia. Hymy pyrki kasvoilleni, mutta taistelin sitä vastaan vääntelemällä naamaani mitä oudoimpiin asentoihin. Jenny istui risti-istunnassa ja hänen huulensa olivat mutrulla. En kestänyt lopulta hänen tuijotustaan ja outo hymy levisi kasvoilleni hetkessä. Repesin sekunnin sadasosassa nauramaan ja kaaduin epämääräisesti vatsalleni. Jenny alkoi nauramaan heti perässä ja kaatui viereeni kyljelleen. Nauroimme siinä hyvän aikaa, kunnes sitten nauru laantui ja jäimme taas tuijottamaan toisiamme. Jenny rupesi virnuilemaan ja minä purskahdin jälleen nauramaan.

Kun olimme hieman rauhoittuneet, Jenny avasi suunsa: "Kuule Dani, olen tosi pahoillani Colinista". "Älä ole", vastasin  "-Maailma on raju, ihmisiä tulee ja menee. Jos luottaa vain yhteen, ei pärjää. Coliniin tai Ginaan ei sitten kai olisi pitänyt luottaa... Mutta ainakin tiedän nyt olla varovaisempi ihmisien kanssa". Jenny hymyili: "Muistathan sitten, että minuun voit aina luottaa!". "Tottakai, olenhan luottanut jo päiväkodista asti, enkä ole kertaakaan pettynyt sinuun", hymyilin takaisin ja nousin istumaan. Jenny seurasi esimerkkiä. "Saanko tehdä sinulle jonkun hienon kampauksen?", hän kysyi, sulki silmänsä ja näytti söpöimmän hymynsä. Nyökkäsin hänelle iloisesti myöntymisen merkiksi. "Voinko hakea harjan, ponnareita ja pinnejä yläkerrasta?", Hän jatkoi. Päivämme oli yhtä hymyilemistä ja nauramista. Jenny rakasti leikata hiuksia ja tehdä kampauksia, hän oli kuin ammattilainen. Nyökkäsin ja otin paremman asennon sohvalla Jennyn kadotessa yläkertaan. Onneksi minulla on vielä hänet, ajattelin. Olin menettänyt molemmat ukkini ja toisen mummoni. Olin vanhempieni kanssa hirveissä riidoissa, en edes puhevälissä. Jos häntä ei olisi, en tiedä mitä teksisin. Silloin en vielä tiennyt, mitä joutuisin kokemaan.


Siinä oli :D anteeks laatu yms. oon väsyny, mut halusin kirjottaa ku tuli inspiraatio XD

// Jenny, Gina ja Dani on btw sit saman ikäsiä ja Colin on vuoden vanhempi :>

#minävaaN