Luku 2: Järkytys
Olin kirjastossa lainaamassa kirjoja ja sain ajatukseni hetkeksi pois karusta todellisuudesta. Palasin normaalia reittiä pitkin kävellen kotiin, tuntui kylläkin, että joku olisi kävellyt takanani. Miksi kukaan seuraisi minua?, ajattelin. Sehän olisi mahdotonta; tönäisin oudon ajatuksen lähimpään roskakoriin. Saavuin valkean omakotitaloni pihalle ja kuuntelin. Ei ketään. Rauhoituin ja astuin sisälle kotiin, potkaisin mustat tennarit jalastani ja kaivoin laukustani lainaamani kirjan. Tarkastelin kirjan takakantta kulkiessani eteisestä olohuoneeseen. Pysähdyin, sillä vaistosin jonkun olevan talossa. Äkkiä kuulin askeleita takaani, sitten jähmetyin. Joku sittenkin seurasi minua, ei hitto! Kirja tippui kädestäni lattialle. En kerennyt kääntyä ja puolustautua, kun lämpimät, jotenkin tutut kädet kietoutuivat takaa päin ympärilleni. En nähnyt taakseni, en nähnyt kodissani olevaa vierasta henkilöä. Tunsin tasaisen hengityksen niskassani, ja tajusin kuka tunkeilija oli.
Kokosin itseäni pari sekuntia, kunnes koin olevani suhteellisen valmis henkiseen kamppailuun. "Häivy! En halua sinua tänne!"korotin ääntäni ja yritin päästä pois pojan tiukasta otteesta. "Päästä irti minusta!" melkein huusin hänelle. Rimpuilu ei auttanut mitään, poika oli liian vahva. "Minähän sanoin, etten halua nähdä sinua" tiuskaisin ja käännyin pojan otteessa niin, että näimme toistemme kasvot. "Mene pois, Colin", yritin sanoa niin tiuskasti kuin osasin "-sinua ei kaivata täällä". Pojan ilkikurisen leikkisä ilme vaihtui teennäiseen koiranpentuilmeeseen. "Minä luulin että sinulla oli ikävä", hän sanoi. "No kuule ei ollut! Miksi minä kaipaisin petturia?", töksäytin ja koitin, olisiko Colinin ote löystynyt. Ei ollut. "Älä nyt, petturi on aika julma sana", hän vastasi. "Sinulle se on vain kohteliaisuus", mökötin. "Se oli vahinko, ihan oikeasti. Uskoisit nyt", Colin uikutti. "Minua ei kiinnosta. Miten sellainen voisi muka olla vahinko? Häivy, äläkä tule takaisin", tiuskaisin. Kun poika hellitti minusta, tönäisin itseni kauemmas hänestä ja astuin turvallisen välimatkan päähän mulkoilemaan vierasta.
"Nyt, häivy!", osoitin tiukasti ulko-ovea ja katsoin Colinia anteeksiantamattomasti. "Vihaan sinua ja vihaan Ginaa, vihaan teitä! Mene pois äläkä tule takaisin", huusin. Poika laahusti ovelle päin. "Ja vie tuo tyttöystäväsi mukanasi", mulkaisin ilkeästi ovensuussa kärkkyvää Ginaa, joka oli nähtävästi halunnut tietää mitä oli tekeillä ja seurannut meitä. Hänellä oli hapan ilme kasvoillaan. Vihasiko hän minua koko tämän ajan? Hienoa, keneenkään ei voi enää luottaa. Luulin että hän olisi edes hieman pahoillaan, mutta nähtävästi ei. Molemmat häipyivät välikohtauksen jälkeen ja jäin seisomaan yksin keskelle olohuonetta kirja jalkojeni juuressa. Kuulin Ginan raivoavan Colinille äskeisestä. Minulla on tyhjä tunne ja aavistus, että juuri äsken tapahtui jotain todella pahaa.
Noin kaksi tuntia myöhemmin istuin sohvalla ja olin tietokoneella. Sitä kirjaa en voinut lukea, en enää tuollaisen tapahtuman jälkeen. Se muistuttaisi liikaa petturiystävistäni. Puhelimeni alkoi soimaan, se on varmaan Jenny. Piristyin hetkeksi, mutten pidemmäksi aikaa kuin pariksi sekunniksi. Sitten Hämmästyin ja viha jylläsi hetken aivan liian voimakkaana, sitten rauhoituin hieman. Tämä ei lupaa hyvää. Äiti soittaa.
Olin häkeltynyt ja epäröin vastata soittoon. Sen piti olla jotain hyvin tärkeää, sillä me emme olleet puheväleissä. Päätin vastata ja siitä alamäki alkoi:
Ainoa asia mitä kuulin koko puhelun aikana, oli "Jenny on sairaalassa teho-osastolla. Hän on kriittisessä tilassa, siitä, selviytyykö hän, ei ole varmaa tietoa". Näitä kahta lausetta toistin päässäni yhä uudelleen ja uudelleen ajaessani sairaalaan. Ei voi olla! Miksi näin tapahtuu juuri hänelle? Matka oli yhtä kidutusta. Päässäni vilisi miljoonia ajatuksia, eikä mikään merkinnyt enää mitään. Jenny oli elämäni tärkein ihminen, en kestäisi jos hänelle sattuisi jotakin. Nyt pelkoni olivat käyneet toteen. Hän ei saa kuolla! Kun vihdoin saavuin perille, jouduin odottamaan puoli tuntia Jennyn huoneen edessä, koska lääkärit ovat huoneessa ja arvioivat hänen tilaansa. Kun minut vihdoin päästettiin sisään, ryntäsin Jennyn sairaalasängyn viereen ja näin karmean näyn; melkein joka puolella jennyn päätä ja kehoa oli mustelmia ja haavoja. Hänen nenästään tuli letkuja ja hän näytti tajuttomalta, melkein kuolleelta. Huone oli täynnä kaikenlaisia piipittäviä ja hiljaisia laitteita. Hoitaja tarkkaili Jennyä toiselta puolelta sänkyä ja katsahti minuun; "Yleensä ketään ei päästetä teho-osastolle, mutta kuulimme luotettavalta taholta, että olet hänen paras ystävänsä ja tärkein henkilö, jonka hän tuntee. Joten päätimme tehdä poikkeuksen -tämän kerran". Hoitaja yritti katsoa minua asiantuntevalla ja neutraalila ilmeellä, mutta näin hänen lempeistä silmistään, että hän oli surullinen Jennyn puolesta ja tunsi myötätuntoa minua kohtaan. Seisoin Jennyn vierellä pari minuuttia, mutta se tuntui ikuisuudelta. Sitten minut käskettiin pois.
Kotona makasin vain sängyllä ja mietin. Mietin, miten tämä voi olla mahdollista. Miksi elämäni tärkein henkilö - miksi hänelle käy näin? Miksi minulle käy näin? Pysäytin ajatukseni ja koitin selvittää päätäni. Ja kuka oli tämä 'luotettava taho', kuka oli järjestänyt minulle hetken aikaa Jennyn kanssa? Jäin miettimään asiaa, mutta en päätynyt mihinkään tulokseen. Kunpa voisin kiittää häntä. Tosin en tiedä, olisiko se edes mahdollista. En tiedä, saisinko sanaa suustani ajatellessani Jennyä. Pelon ja surullisuuden valtaamana, nukahdin sängylle noiden kysymysten pyöriessä päässäni.
Anteeks jos löydätte kirjotusvirheitä, oon väsynyt mut haluun kirjottaa :D kiitos kun luette<3
#minävaaN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti