Luku 3: Oliver Carrey
Olin kotona istumassa sängylläni. Ulkona oli kaunis sää, Jenny ja Gina olivat kanssani ja me nauroimme. Jenny nauroi sitä aurinkoista nauruaan, joka sai kaikki hyvälle tuulelle. Yhtäkkiä Jenny ja Gina vakavoituivat, ja iloinen nauru katosi. Hiljaa, Gina haihtui ilmaan minun tuijottaessani häntä. Jenny katsoi minua surullisesti. Näin kuinka hänen poskelleen vierähti kynel ja hän hymyili, mutta eri tavalla kuine ennen. Tuossa hymyssä oli vain pieni ripe siitä iloisuudesta, mitä normaalisti tuon tytön katse huokui. "Anteeksi", hän kuiskasi hiljaa ja alkoi haihtua samalla tavalla kuin Gina. "Minun täytyy mennä". "Ei! Jää tänne! Et voi lähteä nyt, tiedät kuinka paljon tarvitsen sinua", sain vaivoin sanottua. "Danielle, tämä on asia, jota ihmiset eivät voi valita. Jäisin jos voisin, hyvästi", Jenny sanoi hiljaa. Ei, et voi, yritin sanoa, mutta sanat jäivät kiinni kurkkuuni. Jenny katosi ja olin aivan yksin.
Heräsin, kun kuulin ovikellon soivan ja tajusin kaiken olleen vain unta. Katselin hetken ympärilleni, olin nukahtanut sängylleni. Kello oli 14.17. Näin itseni peilistä, hiukset olivat hieman sotkuiset unen jäljiltä. Ovikello soi uudestaan. "Joo, tullaan", kailotin ja nappasin harjan mukaan mennessäni alakertaan. Harjasin hiuksiani avatessani oven ja hämmennyin nähdessäni henkilön ovella.
Ovensuussa seisoi minua pidempi poika, jolla oli ruskat hiukset ja oliivinvihreät, kirkkaat silmät. Poika naurahti hieman oudolle ilmeelleni, hän näytti ystävälliseltä. "Hei, sinä olet varmaan Danielle?", poika kysyi."Joo, sano Dani vaan", hymyilin hänelle. Hänestä huokui samankaltainen hyvä voima kuin Jennystä. Muistin Jennyn tilanteen ja mielialani vajosi hetkessä. "Okei, Dani. Minä olen Oliver. Oliver Carrey siis, Jennyn hyvä ystävä. Tunnet varmaan hänet?", Oliver sanoi. "Joo, tule sisälle, niin jutellaan enemmän", vastasin. Oliver astui sisään ja istui sohvalle viereeni. "Oen Jennyn paras ystävä. Mistä sinä tiedät hänet?", kysyin ja mieleeni välähti ajatus; oliko tämä se henkilö joka järjesti minulle ja jennylle aikaa sairaalassa? "Tiedätkö Jennyn tilan nyt?", jatkoin. "En. Jenny on hyvin tärkeä minullekkin, sillä olemme tunteneet lapsesta asti. Jenny on puhunut sinusta paljon", Oliver hymyili. Hämmennyin: "Miksi minä en ole kuullut sinusta mitään?". Oliver hämmästyi; "Etkö? Jenny on kertonut sinusta melkein kaiken". "Outoa..", epäilykseni heräsivät "Miksi sinä tulit tänne?". Oliver hämmästyi äkillistä suhtautumisestani häneen. "Ajattelin... Halusin nähdä sinut, kun Jenny puhui sinusta niin paljon. Minua surettaa myös hänen tilansa, joten ajattelin että voisin antaa vertaistukea, tai jotain sen tapaista", hän kertoi hieman pettyneesti epäilevästä aseenteestani.
"Voin toki lähteäkkin, jos haluat", hän sanoi ja aikoi nousta lähteäkseen. Olisikohan järkevää antaa pojan mennä? Hänhän oli ainoa, jonka kanssa voisin jutella juuri nyt, kaiken näiden riitojen ja onnettomuuksien jälkeen. "Ei", sanahdin hätäisesti "- jää vielä hetkeksi". Tartuin Oliveria kädestä ja katsoin tuota silmiin pahoitellen äskeistä asennettani. Poika piristyi heti, hymyili minulle ja istui takaisin viereeni. Noin kolme sekuntia oli hieman kiusallinen hiljaisuus. Tuon kolmen sekunnin aikana istuimme aivan lähekkäin, pidin Oliveria edelleen kädestä ja me katsoimme toisiamme suoraan silmiin. Sitten tajusin päästää irti ja molemmat siirtivät katseensa muualle. Punastuin hieman ja niin taisi Oliverkin. Hän vain osasi piilottaa sen paremmin kuin minä.
Oliver oli luonani melkein kolme tuntia, me tutustuimme hyvin. Jenny selvästikkin oli kertonut minusta paljon, sillä Oliver tiesi minusta melkein kaiken. Se oli hieman pelottavaa, mutta tavallaan hienoa. Tuon kolmen tunnin aikana me puhuimme, olimme tietokoneella ja nauroimme yhteisille jutuille. Oliver olisi todella hyvä ystävä, miksi Jenny ei kertonut hänestä mitään? Kun olimme jutelleet vähän kaikesta, puhelimeni alkoi soida. Katsoin Oliveriin ja hän nyökkäsi sanoakseen vastaa vain. Nostin puhelimen korvalleni ja järkytyin. Jähmetyin karmeasta lauseesta, joka puhelimesta kuului. Laskin puhelimen korvaltani ja katsoin Oliveria neljä sekuntia kuin aaveen nähneenä. Oliver ihmetteli, ehkä hieman säikähtikin reaktiotani, kun paiskasin puhelimen lattiaan ja juoksin yläkertaan. Hän jäi sanattomaksi tuijottamaan perääni ja nosti sitten puhelimen lattialta. "Kuka siellä?" hänen katseensa jähmettyi "Onko jotain tapahtunut? H-hyvä on, kiitos kun ilmoititte". Hän lopetti puhelun, laski puhelimen pöydälle ja lähti perääni.
Oliver saapui huoneeseeni ja näki minun itkevän pienenä säälittävänä myttynä sängyllä. Hän laahusti huoneen poikki ja istui viereeni. Nostin itkuisen katseeni poikaan päin ja näin Oliverin lempeät, surulliset simät. Purskahdin taas itkemään lohduttomasti. Poika katseli minua hetken myötätuntevasti, kunnes tunsin hänen lämpimien käsivarsiensa kietoutuvan ympärilleni. "Olen pahoillani", hän kuiskasi surullisesti ja sulki silmänsä. "J-Jenny... Hän on kuollut", nyyhkytin niin, että sanoista sai tuskin selvää. Halasin Oliveria takaisin ja näin, kuinka kyynel vieri pitkin hänen poskeaan. Tiukensin otettani hänestä ja jatkoin itkemistä. Pojan halaaminen helpotti sydäntä raastavaa tuskaa, jota jouduin kokemaan kaiken hälinän keskellä.
Siinäpä olis sitte sellanen pätkä :)
//Oliver on saman ikänen kun Colin, siis vuoden vanhempi Ginaa ja Dania ^^
#minävaaN
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti